torstai 27. syyskuuta 2012

Kiva juttutuokio

Kävin eilen kotikotona, juttelemassa äidin kanssa ja säätämässä sen tietokonetta kuntoon. Oli hirmu kivaa, ja samalla myös tosi outoa, kun tuli juteltua aika paljon raskaudesta ja vauva-ajasta.

Äiti kyllä on joskus ohimennen maininnut, että ennen mun odotustani oli ollut yksi raskaus, joka todettiin tuulimunaksi. Vasta nyt kuulin, että tuo oli huomattu vasta 15. viikolla. Silloin ei kyllä vissiin ollut vielä ihan yhtä tiheää tuo raskauden seuranta, kuin nykyään. Eikös se niskaturvotus mitata nykyään jo tuota aikaisemmilla viikolla? Äitini vaikutti siis tosiaan aika huojentuneelta siitä, että nykyään on mahdollisuus päästä ar-ultraan, jotta voidaan jo aikaisessa vaiheessa todeta onko kyseessä oikea raskaus.

Kovasti se kyseli, että onko ollut pahoinvointia tai muita oireita. Sillä ei kuulemma ole ollut yhdessäkään (4kpl) raskaudessa pahoinvointia ja on muutenkin ollut elämänsä kunnossa. Toivotaan kovasti, että tässä tulisin edes hieman äitiini. Ois kiva, jos ei tarvitsisi ainakaan oksentaa. Kyllä mä pienen etomisen kestän.

Synnytyksistä äitin kommentti oli: "Niistä mä en oikein voi sanoa mitään. Kaikki on olleet todella helppoja ja nopeita." Kelpais mullekin. Muita pelkoja mulla ei toistaiseksi ole raskauden suhteen, muuta kuin se, että miten se epeli saadaan tuolta vatsasta ulos sitten aikanaan ö_Ö Mulla on kyllä aika korkea kipukynnys, mutta kun näiden hoitojen yhteydessä on ollut niin järkkyjä kipuja, että niitä on ollut oikeasti melkein mahdoton kestää, niin en tiedä millaisen paniikin mä voin synnytyskivuista saada.

Äitillä on nyt melkoiset varastot jo meidän lasta ajatellen. Syöttötuolin se varasi tätini tyhjentäessä omaa varastoaan vauvakamoista, ja mun ensivuosilta on säästetty myös keinuhevonen, joka onkin kiertänyt kaikki äidin siskojen lapset. Mä olen siis serkuksista vanhin, joten mun kamat on kiertänyt aika mallikkaasti joka suunnalla :D Dubloja ja Legoja on kuulemma kanssa hyvässä tallessa lapsenlapsia ajatellen.

Kovasti se kannusti kirjoittamaan kaikista raskauden aikaisista olotiloista ja ajatuksista. Sitä kuulemma harmittaa hirveästi, ettei se ole merkkaillut juuri mitään ylös. Nyt vanhempana siitä ois ollut kiva lukea niitä juttuja ja antaa myös meille lapsille luettavaksi. Musta on sentään kirjoitettu vauvakirjaa synnyttyäni, mutta siskosta ja veljestä nekin on jäänyt täyttämättä. Veljestä ei kuulemma ole edes kovin paljoa vauvakuvia, kun kolmen lapsen kanssa ei enää ollut aikaa kuten ennen.

Jotenkin kyllä hassua, ja ihmeellistä, puhua äidin kanssa tällaisista asioista. Me ei olla oikeastaan koskaan oltu hirmu läheisiä. Vähitellen on välit lämmennyt kun olen muuttanut omilleni ja nähdään harvemmin. Mutta olen kyllä kuullut sanottavan, että raskausaikana monet luovat ihan uudenlaisen suhteen äitiinsä. Ehkä meistä tulee vielä hyvinkin läheisiä?

Mun isäkin on ilmeisesti aika innoissaan. Se käy (kuten myös äitini) yhdellä energiahoitajalla, ja se oli kuulemma kysynyt siltä mun raskaudesta, että mitä se näkee. Kuulemma vauva siellä on, mutta sielua ei vielä näy. (Mainitaan nyt tässä vaiheessa, vaikka monet teistä tietääkin, että mun vanhemmat on molemmat hieman "hihhulityyppejä".) Mun vanhemmat siis uskovat, että lapsi valitsee itse vanhempansa ja sielu siirtyy ruumiiseen joskus jo raskauden alkuvaiheessa ja joskus vasta syntyessään, riippuen siitä kuinka nopeasti se "oikea sielu" löytää paikkansa. Ihan kiva ajatus, mutta mä en ihan allekirjoita :D

Lämmittää kuitenkin mieltä, että mun isä on kokenut tarpeelliseksi päästä keskustelemaan aiheesta jonkun muunkin kanssa kuin mun äidin. Se ei tunteistaan juuri puhu, joten jo se, että osoittaa jotain kiinnostusta mahdollista lapsenlastaan kohtaan, merkitsee mulle todella paljon.


4 kommenttia:

  1. Mun äitin synnytyksen on ollut kaikki helppoja ja nopeita, kaikki mennyt yliajallekin. Mulla molemmat helppoja, nopeahkoja ja pari viikkoo yli LA:n. Aika monesti kuulee sanottavan, että äidin ja tyttären synnytyksissä on jotain samaa. Kyllähän se ruumiinrakenne voi äidiltä periytyä ja se kuitenkin vaikuttaa synnytyksiin. Eiköhän sullakin se lapsi jotenkin saada ulos. Ja synnytyskipu on kuitenkin niin erilaista kuin mikään muu kipu, ettei sitä voi verrata muihin. Mulla ainakin moni muu kipu on myös ollut paljon kovempaa kuin synnytyksessä.

    Mulla on äitin kans ollut aina läheiset välit, mutta kyllä ne on nyt vielä läheisemmät kuin ennen. Soitellaan päivittäin ja nähdäänkin vähintään kerran viikossa. Musta on ihanaa, että lapset saa läheiset välit isovanhempiin, joten koitan senkin takia vaalia suhteita (myös anoppiin...)

    VastaaPoista
  2. Meillä äippä on pistellyt mut ja veljet ulos alle 5h, mun kohdalla ponnistusvaihe oli kestänyt tasan yhden supistuksen. Meikäläinen pungersi tyttöä ulos 3 päivää ja lopuksi mentiin leikkurin kautta. Että joo... Mutta sitä piti tulla sanomani että olen tosi iloinen Jadekivi sun puolesta tästä raskaudesta. Onnea tuhannesti ja taas tuhannesti!!

    VastaaPoista
  3. Tosi pitkään sun äidillä pysyi sisällä tuo tuulimuna. Minulla oli tuulimuna-raskaus kaikkine raskausoireineen ensimmäisen ICSI:n tuoresiirrosta. Alkuraskauden ultrassa rv 7+0 lääkäri totesi ensin, että "selvästi kohdun sisäinen raskaus", jolloin huokaisin syvään helpotuksesta, mutta sitten näin lääkärin ilmeen synkkenevän ja pitkään ultrattuaan hän totesi, että "valitettavasti en löydä sikiökaikua - olen todella pahoillani". En ikinä unohda tuota lausetta ja vieläkin tuo ajatuskin kuristaa kurkkua. Lääkäri sanoi, että yleensä suunnilleen rv 10 paikkeilla alkaa vuoto. Minulla tuo vuoto alkoi samana aamuna, kun olin menossa uusintaultraan reilun viikon kuluttua tuosta varhaisultrasta. Toivoa ei ollut, mutta lääkäri sanoi, että halutessani voin odottaa vielä viikon ja tehdään uusi ultra, jossa varmistetaan että todellakin on tuulimuna. Mitään vuotoa ei missään vaiheessa ollut ollut tuota ennen ja olin seitsemännessä taivaassa.

    PAS:ista alkunsa saanut raskaus (jonka 4 kk ikäinen lopputulos nukkuu nyt päikkäreitään) oli aivan erilainen. Pahoinvointi oli paljon voimakkaampaa. Väsymys oli valtaisaa. Tiputteluvuotoa tuli pieniä määriä muutaman päivän välein. Pelkäsin kuollakseni. Muistin vaan lääkärin sanoneen, että tuulimunaraskaus ei yleensä vuoda, kuin vasta tuolloin rv 10 tienoilla, joten ajattelin että toinen tuulimuna ei ainakaan ole kyseessä. Vasta rakenneultran jälkeen pystyin rentoutumaan ja uskomaan että meille saattaa tulla vauva. Ensimmäiset 20 viikkoa murehdin koko ajan, enkä yhtään pystynyt iloitsemaan raskaudesta. Koko ajan ajattelin että onni otetaan pois, jos uskallan olla onnellinen.

    Äitini pungersi minua ja veljeäni ulos vuorokauden kumpaakin. Itse laitoin paremmaksi ja kesti 27 h 44 min. Supistuksia oli 2 vuorokautta, joten unta ei tullut kahteen vuorokauteen ennen pojan syntymää.

    Äitini ei oikein osannut suhtautua, kun kuuli hoidoistamme. Hänen mielestään se oli jotenkin "luonnotonta". Sen vuoksi en osannut missään vaiheessa hänen kanssaan puhua raskaudestani. Tuntui kauhean kiusalliselta. Oli vaan pakko kertoa, kun hän alkoi paasata, kuinka oli korkea aikakin, jos aikoo lapsia "hankkia" ja sanoin että 5 vuotta siihen meni, että jos se minusta olisi kiinni, niin lapsia olisi tässä vaiheessa vaikka kaksikin.

    VastaaPoista
  4. Aaws näitä ja noita sun äitijuttuja terveisin aura, joka koittaa tottua raskausuutisiin ja uuteen älypuhelimeensa.

    VastaaPoista